Puhelin: 02 2761 999
vastaanotto@koirakissaklinikka.fi
Raviraitti 45, Metsämäki, Turku
Avoinna arkisin ma-to 8-20, pe 8-19.
La päivystys ajanvarauksella klo 9-17.
Avoinna arkisin ma-to 8-20, pe 8-19.
La päivystys ajanvarauksella klo 9-17.
Armas alkoi oireilla vatsastaan loppukesällä / alkusyksystä 2006 vajaan kolmen vuoden ikäisenä. Painoa pojalla oli tuolloin 87 kiloa. Syömisen ja juomisen jälkeen alkoi oksentelu, tai ei se mitään oksentelua ollut; Suu vaan auki ja ruoka tai vesi suoraan olohuoneen matolle ilman sen kummempaa kakomista. Välillä Armas oli haluton syömään, mutta kyllähän jokainen ”kunnon emäntä” nyt saa koiransa syömään, lisää vaan erilaisia herkkuja nappuloiden joukkoon, niin kyllähän se sitten syö. Vasta jälkeen päin tajusin, miten idiootti olinkaan ollut! Armas söi vaihtelevasti, ja minä onnellisena syötin koiraani kaiken maailman ”lisäaine-purkkiruokamössöillä”. Tilanne rauhoittui vähäksi aikaa, kunnes jossain kohtaa sitten taas huolestuin kun Armas oli selkeästi laihtunut ja haluton leikkimään. Niin, ja taisi siinä parit ripulitkin olla välissä. Menimme samalle eläinlääkärille missä olin muiden koirieni kanssa käynyt jo reilut kymmenisen vuotta, kerroin tilanteen unohtamatta mainita, että Armas on erittäin herkkä reagoimaan kaikkiin muutoksiin, kuten esimerkiksi siihen, että joutuu hoitoon aina minun merellä ollessani.
Armaksesta otettiin verikokeita muutaman kerran, mitään ihmeellistä ei löytynyt, mutta koiran kunto vaan huononi. Kasvattaja tiesi koko ajan missä mennään, olimme monet puhelut yhdessä pohtineet mikä Armasta vaivaa ja minkä takia. Mietin monesti, että olenkohan itse liian herkkä reagoimaan koirani huonoon oloon, mitä minä voisin tehdä, että koirani voisi paremmin? Siinä vaan tuli aina välillä sellainen uskonpuute huolimatta siitä tai juuri sen takia, että Armas on kuitenkin jo kolmas bernhardinkoirani, kaksi edellistäkin olivat sairaita, eri tavalla tosin. Miksi taas minulle käy näin! Tämän(kin) typerän lausahduksen olen jälkeenpäin niellyt… Olisiko ollut toisen tai kolmannen lääkärikäynnin jälkeen kun sitten kyllästyin lääkärin olkapäiden kohautteluun ja silmien räpsyttämiseen, anteeksi vertauskuva, mutta tiesin, että jotain on vialla, minua ei vaan uskottu! Toki pitää myöntää, että Armas kyllä osasi ”feikata” lääkärikäynneillä, esitti siis reippaampaa kuin olikaan. Ihan tylysti sitten vaihdoin eläinlääkäriasemaa ystävieni suosituksesta, valitsin Armaksen lääkäriksi henkilön jonka kuulin olevan paras näillä seuduin. Samalla rauhoituksella kun Armaksen lonkat ja etupää kuvattiin, niin pyysin tutkimaan nielun.
Silloin todettiin kroonisen vatsakatarrin / imeytymishäiriön oireet, kurkku oli punainen ja limainen sekä nielurisat kolme kertaa normaalia suuremmat. Voit varmaan kuvitella miten tyytyväinen olin itseeni; jee, tiesinhän, että jotain on vialla! Kerrankin lääkäri kuunteli minua loppuun asti ja otti huoleni vakavasti, kyseli ja kyseenalaisti, sekä ihmetteli antamaani ruokaa. Armas söi kuivanappulaa erilaisin höystein: kalaa, kanaa ja lihaa eri muodoissa, myös kotiruoan tähteitä annoin koirille valikoidusti. Armaksen seurana asusti corgi-herra, jolla itsetuntoa olisi riittänyt jakaa vaikka koko kylän koirille, mutta corgi purki aina kiukkunsa ja ylemmyyden tuntonsa Armakseen. Armas selvästikin kärsi tilanteesta, mutta corgin loputon ahneus pakotti Armaksenkin syömään ruokansa vaikka aina ei olisi varmaan maistunutkaan. Tämänkin tajusin vasta myöhemmin, kuten niin monta muutakin asiaa…
Tasaisin välein Armaksella todettiin erilaisia tulehduksia, lääkkeeksi saatiin aina antibioottikuuri, ja taas kaikki oli hyvin jonkin aikaa. Tässä lukijalle siis vähäsen taustaa tulevalle.
Syksyllä 2006 Armaksen ruokavalio vaihdettiin kokonaan toiseen, koska taustalla saattoi olla myöskin ruoka-aineintoleranssi. Kahdeksan viikkoa syötettiin pelkästään ”allergiaruokaa”, ei puruluun tai minkään muunkaan herkun palaakaan saanut antaa. Lisäksi Antepsinia ( ihmisille tarkoitettu närästyslääke ) 3 tablettia päivässä. Ruokavalion muutos äkkiseltään aiheutti hiivatulehduksen korviin, lääkkeillä siitäkin sitten selvittiin. Muuten Armas voi jo taas paremmin, olohuoneen matto sai ”oksennuspeitteen” entistä harvemmin…
Oli turhaa iloita liian aikaisin; jo vuoden vaihteessa alkoivat oireet entistä pahempana; ruoka ei maistunut, vesi lensi välillä kaaressa siihen olohuoneen bernhardinkoira-aiheiseen mattoon. Nyt tuli myös liikkumisvaikeuksia. Vähänkin pidempi askel tai hyppy ojan yli aiheutti kipua, ja Armas vingahti. Ja lääkärireissuhan siitä tuli:
Ruokatorvi ja mahalaukku tähystettiin; mahanesteiden ylösnousu ärsyttänyt ruokatorvea, nielurisat valtavat, mahakuvissa näkyy paksuseinäinen limakalvo. Alaselän kuvauksessa todettiin spondyloosi eli voimakkaat silloittumat lannenikamien väliin. Spondyloosi selittää vaikeuden liikkua rennosti. Taas päästiin askel eteenpäin, virheellisesti vain kuvittelimme, että spondyloosi olisi ollut vatsaoireiden taustalla… Päätimme kuitenkin kokeilla ruokavalion vaihtoa; joko pelkästään kuivanappulaa tai sitten pelkästään kotiruokaa. Ohjeena saimme, että ruokailun jälkeen on pidettävä Armaksen päätä ylhäällä noin 15 minuuttia, jotta vatsahapot eivät pääse nousemaan kurkkuun. Onneksi Armas on aina viihtynyt sohvalla, joten laitoin vielä tyynyn sohvan käsinojan päälle, ja vielä sitten koirakin piti siihen saada pää ylöspäin. Tämä oli helppoa, kun keinon keksin. Ruoaksi valitsin nappulat, virhe taas kerran…
Armas ei syö nappuloitaan, sain luvan viikon ajaksi laittaa jauhelihaa joukkoon. Vaihtelevasti syö ja heittää syödyn ruoan olohuoneen matolle… Sama juttu kun juo vettä; suu auki ja kaikki matolle. APUA!
Armaksen paino 74,5 eli laihtuminen ollut aika voimakasta. Jatkuva ”tappelu” syökö vaiko eikö, katsoo ruokaansa kuola valuen, mutta kääntää päänsä pois kuin inhoten hajuakin. Katsoo avuttomana minua silmiin, sori mami, mutta en voi syödä… Lääkärin kanssa neuvoteltuani sain luvan keittää kauravelliä, joukkoon vähäsen possua mausteeksi. Myöskin eroahdistuksesta puhuimme pitkään… Vähän aikaa kaikki suht normaalia, kunnes taas olohuoneen matolle tuli osa, siis huom vain osa syödystä ruoasta. Sitten vaihdettiin possu allergia purkkiruokaan, sitä sitten sekoittelin kauravellin joukkoon, Armas piristyi, ei oksentanut, vesikin pysyi sisällä.
Pissa ei tule paineella, kestää ikuisuuden kun tipottelee…, verta pissassa, ok, naapurin nartulla juoksut. Paino 64,5 kg, eli jokin ”mättää” ja pahasti jos paino on pudonnut taas 10 kiloa! Armas välillä reipas ja iloinen oma itsensä, mutta välillä tosi ”omituinen”, esimerkkinä olkoon narttu 10 vee, jonka hän varsin hyvin tuntee; Armas päätti ihan kylmästi inhota tuota narttua, ja ärähti kunnolla! Narttu sitten katselee ihan ihmeissään, että mikäs tuota nyt vaivaa, leikittäiskö taas niin kuin aina ennenkin, mutta Armaspa päätti haastaa riitaa ja oli jo kiinni käymässä tuohon narttuun ennen kuin tajusin Armaksen käytöksen muuttuneen tosi oudoksi. Ja vasta jälkeenpäin tajusin tuonkin…
Armaksen paino 64,5 kg eli sama, mutta ei halua syödä eikä juoda. Jaksaa taas pieniä lenkkejä, ei arista vatsaansa. Yhä äkäinen kaikille muille koirille…, hmm. Palelee, koska hakeutuu sänkyyn koko ajan, hellyyden tarve + 10. Syö ainoastaan kalkkunan lihaa ja piimää, viiliä. Kamala ripuli, tuoretta ja mustaa verta ulosteen mukana.
Armaksen paino 63,3 kg, eikä ruoka maistu. Sovimme lääkärin kanssa, että Armaksen vatsa tähystetään ja otetaan koepala viikon kuluttua. Aika varattu tutkimuksiin 30.3.-07.
Olimme Armaksen kanssa ihan normaalilla päivälenkillä, tai siis pääsimme vasta lenkin alkuun kun Armas istahtaa ihan yllättäen pellon kulmaan ja tärisee ihan holtittomasti, katse oli jossain kaukana… En tiedä kauanko tätä kesti, ehkä 3 minuutista 10 minuuttiin, mitään kontaktia en kuitenkaan koiraani saanut, HÄTÄÄNNYIN! Tämä ei ollut samanlaista kun edellisellä viikolla kun Armas veti selän köyryyn, häntä meni takajalkojen alle ja karvat nousivat pystyyn; silloin löysimme suht tuoreet suden jäljet, paikka tietenkin melkein sama. Siinä kuulkaa ehti ajatella vaikka ja mitä! Mutta nyt, mitä teen? Odotin ihan rauhallisesti ( vaikka mieli teki huutaa apua ), puhuin Armakselle hiljaa, koskettelin pehmeästi korvien takaa, ja sainkin kontaktin lopulta. Varovasti pyysin Armasta nousemaan jaloilleen, ja niin tuo sitten itsekin ihan ihmeissään lähti seuraamaan minua takaisin kotiin päin. En vieläkään tiedä, mutta voisin kuvitella, että Armaksen pieni suojelusenkeli laittoi minut koneelle ”googlettamaan” kotiin päästyämme. Epiletkista kohtausta myöskin mietin, mutta saamani koulutuksen ( kuulun ensiapuryhmään ) mukainen kohtaus tuo ei ollut. Sanaa googleen en muista, eikä sillä ole merkitystä, pääasia, että löysin taudin nimeltä Addison. Soitto lääkärille, että emme tule huomenna tähystykseen, koska löysin oireet Addisonin tautiin. Ja ko tautia potevaa potilasta ei rauhoiteta kuin kerran.. Ihana ja hyvä lääkärimme vastasi: ” Mielessä kävi Merja tuo tauti Armaksen osalta, mutta kun oireet ovat mitä omituisemmat, niin en sitten osannut heti ottaa testiä. Te tulette nyt aamulla tänne, Armaksesta otetaan verikoe, ja sen jälkeen toinen verikoe, jossa sitten nähdään tuo Addisonin tauti”. Kiitos lääkärillemme, uskoit minua ja Armasta! Ja niin kuin varmaan arvaattekin, Armas sai vihdoinkin diagnoosin: Addisonin tauti!
Lääkitys ja…, eihän tämä tähän lopu…, positiivista on ainoastaan emännän kyynelkanavien puhdistus, eli itkua itkemisen perään. Eikö tämä koskaan helpota! Ja taas itken, ja itken!
Armaksen paino 62,2 kg…, mikään ei ole hyvin, tosin haemme lääkitykseen muutosta; Armas ei vaan ”niellyt” saamiaan lääkkeitä, tai siis elimistö ”hylki”. Itkua ja epäonnistumisen tunnetta…, rakas pieni, jaksa vielä!
Armas pirteä ja iloinen oma itsensä, lääkitys saatu kohdalleen. Paino 65,4 kg, jee, me jaksamme ponnistella!
Armaksen paino 65,7 kg, parempaan suuntaan olemme menossa…, vieläkin tosin olohuoneen ”bernhardinkoira-aiheinen” matto saa kuorrutteen…, aina välillä. Kävimme punnituksessa säännöllisin väliajoin, paino nousi tasaisesti ja hitaasti.
Armas painaa jo 74,8 kg. Lääkäriltä huomautus: hidastakaa tahtia, nyt ei haeta painon lisäystä noin nopeasti. Juu, juu, mietin, aivan se ja sama, Armas on onnellinen ja saa hyvää itse tehtyä ruokaa. Olinkohan taas kerran väärässä, typerä minä! Siis olin, eipä tuo mikään yllätys ole enää kaiken koetun jälkeen, mutta kyllä hävettää nyt!
Paino 77 kg, emäntä vihdoinkin uskoo, että ruokamäärää pitää vähentää… Vihdoinkin Armas voi hyvin, ruokamäärää vähennetty, ruokana saa itse keitettyä kaurapohjaista puuroa lisukkeineen, nappulatkin lisänä ok. Paino laskee vaaditun muutaman kilon. lääkemääräystä ei ole tarvetta muuttaa.
Kaikki hyvin kontrollissa, jee! Paino nyt 74 kg. Emäntä siis vihdoinkin ymmärtänyt…
Väsynyt ja huonon oloinen; Limakalvot vaaleat aina välillä. Armas pissaa alleen nukkuessaan, koko toinen kylki märkä; pissa ei haise, mutta…, Armas häpeää tilannetta yli kaiken. Mennään normisti ulos ja ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Seuraavana ja myöskin seuraavina öinä sama juttu, pissaa on tullut yöllä ilman kontrollia…, joko makuuhuoneen lattialle tai sitten sänkyyn, aivan se ja sama! Koskaan en kertonut Armakselle muuta kuin, että mennäänpä nyt ulos, kultaseni! Eli jokin häiritsi Armaksen elämää, kaikki niin sanotut häiriötekijät poistettu. Elämämme jatkuu ilman ulkoisia häiriöitä…, ja toimii!
75,6 kg, paino lääkärin mukaan ok. Aamuruoka ei maistu, koska naapurin nartulla juoksut. Armas elää hyvää koiran elämää, muutamaa tulehdusta huolimatta.
IHANAA! Lääkitys kohdallaan, Armas voi hyvin! Kontrolleissa käymme enää puolen vuoden välein! Tänään ilo voi tosin kääntyä huomisen murheeksi… Ja taaskin emännän kyynelkanavat puhdistuvat…
Jossain kohtaa päätin haluta Armakselle lajitoverin, olin jo valmiiksi sopinut, että ottaisin yhden leikatun nartun meille Armaksen kaveriksi. Taaskin ammattinsa osaava eläinlääkäri sanoi, että ei käy! Ei ainakaan vielä…
Elämme ihan normaalia elämää, Armas syö keittämääni puuroa nappuloiden lisänä, liikkuu ja touhuu, ei enää niin vihainen muille koirille.
Elokuussa 2008 meille muutti Siiri-tyttönen, lääkärin luvalla otin riskin: Addison potilashan ei pysty hyväksymään / kykene hyväksymään isoja muutoksia elämässään; jo ensimmäisenä vuorokautena Armas toi pehmolelujaan Siirille, eli Armas oli valmis hyväksymään uuden perheenjäsenen, rohkeus ja uskallus kannatti!
Rohkeus taisi olla ”uhkarohkeutta”, mutta niin hyvin koirani tunnen, että otin riskin!
Tietääkseni Armas oli ensimmäinen bernhardinkoira joka antoi Addisonin taudille bernhardinkoiran ”kasvot”.
Kirjoittanut Merja Soisalo
