Puhelin: 02 2761 999
vastaanotto@koirakissaklinikka.fi
Raviraitti 45, Metsämäki, Turku
Avoinna arkisin ma-to 8-20, pe 8-19.
La päivystys ajanvarauksella klo 9-17.
Avoinna arkisin ma-to 8-20, pe 8-19.
La päivystys ajanvarauksella klo 9-17.
Kehityshäiriöitä voivat aiheuttaa geneettiset tekijät, mutta myös mm. tiineyden aikainen huono ravitsemus, myrkytykset, infektiot, mutaatiot. Osa kehityshäiriöistä on niin pieniä, etteivät ne vaikuta kissan elämään eikä niitä välttämättä huomata koko kissan elinaikana. Vakavimmat kehityshäiriöt aiheuttavat jo sikiöaikaisen kuoleman. Jos pennulla on nähtävissä yksi kehityshäiriö, on iso riski, että niitä on muuallakin. Missä tahansa elimistön osassa voi olla kehityshäiriöitä. Artikkelissa käydään läpi valikoituja kehityshäiriöitä. Listaus ei ole lähellekään kaikenkattava. Artikkelissa ei käydä juurikaan läpi myöhemmällä iällä kehittyviä sairauksia (mm. HCM, myöhään kehittyvät verkkokalvorappeutumat), vaikka niillä olisi geneettinen tausta.
Selvennyksen vuoksi avataan termit synnynnäinen ja geneettinen. Geneettinen tarkoittaa, että pennun perimässä on geenivirhe, jonka takia eläimelle kehittyy tietty ominaisuus. Vaikka pennun vanhemmilla olisi ”terveet” geenit, joskus harvinaislaatuisissa tapauksissa voi sattua myös mutaatio pennun yksilönkehityksen aikana, jolloin sille tuleekin geenivirhe joko koko elimistöönsä tai vain osaan siitä. Tällainen mutaatio ei periydy, jos se ei ole kehittynyt sukusoluja tuottavaan solulinjaan. Synnynnäinen tarkoittaa, että eläimellä on syntyessään jo jokin tietty ominaisuus, mutta se ei ole välttämättä geneettistä, vaan ns. normaaleilla geeneillä varustetun eläimen sikiöaikaisen kehityksen aikana tapahtuu jokin virhe mm. myrkyistä, huonosta ravitsemuksesta, infektioista tai traumasta estämään normaalia kehittymistä. Osa kehityshäiriöistä kehittyy vasta syntymän jälkeen, vaikka pentu olisi geneettisesti ok ja syntyessään normaali. Geneettisiä kissojen sairauksia on toistaiseksi kuvattu tieteellisesti noin 300, lukema kasvaa tutkimustiedon myötä. Vain pieneen osaan on toistaiseksi saatavilla kaupallinen geenitesti. Genetiikassa mielenkiintoa on alkanut heräämään myös ns. epigenetiikkaan. Tällöin mm. emon kokema stressi ja elintavat voi muuttaa joidenkin geenien aktivoitumista sukupolvienkin ajan DNA:n tiukasti tarttuvien molekyylien vuoksi.
Sisäsiittoisuus lisää huomattavasti riskiä kehityshäiriöille, koska tällöin on kohonnut mahdollisuus siihen, että resessiivisesti periytyvissä ominaisuuksissa pentu saa kummaltakin vanhemmaltaan ”virheelliset” geenit. Lisäksi sisäsiittoisilla on heikentynyt immuunivaste, mikä altistaa enemmän kehityshäiriöitä aiheuttaville infektioille ja mutaatioille.
Tietynlaisissa tilanteissa kehityshäiriöisistä pennuista ja niiden vanhemmista olisi hyvä laittaa kissojen geenitutkimuksiin näytteet, jotta saataisiin eläinlääketieteeseen parempaa ymmärrystä niiden perinnöllisyydestä. Pennun ruumiinavaus voi myös auttaa eläinlääketiedettä ymmärtämään paremmin tilannetta ja mahdollisesti sen ennaltaehkäisyäkin. Jos kehityshäiriöitä esiintyy usein, asiaa kannattaa selvitellä tarkemminkin, mm. ravitsemusta pohtimalla ja mm. toksoplasmoosin tutkimisella. Yleisesti ottaen selkeästi kehityshäiriöistä eläintä ei kannata käyttää jalostukseen.
Kitalakihalkio on yleisimpiä kehityshäiriöitä. Lievimmillään se pystytään korjaamaan, kunhan pentu on vähintään 8-10 viikon ikäinen, siihen asti pentu saatetaan joutua letkuruokkimaan. Se voi oireilla huonolla kasvulla ja siten, että maito tulee nenästä ulos, myös aspiraatiopneumonian riski on. Vakavissa muodoissa pentu on lopetettava. Kitalakihalkiolle altistavat geneettiset tekijät, mutta myös emon tiineysajan liiallinen A-vitamiini, eräät lääkkeet (mm. kortisoni, griseofulviini, metronidatsoli) ja foolihapon vaje. Rotualttiutta esiintyy etenkin siamilaisilla.
Huulihalkio ei lievänä vaadi välttämättä hoitoa, mutta suurempana se haittaa syömistä, niin se voidaan kirurgisesti korjata, kun pentu on tarpeeksi iso.
Joskus sieraimet ovat stenoottisia eli ahtaita vaikkei kissalla olisi esimerkiksi persialaista ja exoticia suvussaan. Tällaiset sieraimet voidaan avartaa leikkauksella tarvittaessa.
Hampaissa on melko tavallista olla eriasteisia kehityshäiriöitä. Ylä- tai alapurenta tarkoittaa, että ylä-ja alahampaat eivät osu normaaliin purentaan johtuen leukojen väärästä pituudesta. Yläpurennassa yläleuka on pidempi ja alapurennassa alaleuka. Yksittäisiä hampaita saattaa jäädä kokonaan kehittymättä tai puhkeamatta tai jokin hammas voi kasvaa tuplana. Yksittäinen hammas voi kasvaa virheellisessä asennossa. Purentaviat ovat yleensä melko harmittomia ja kissa voi elää niiden kanssa melko normaalia elämää. Voimakkaissa purentavioissa voi kuitenkin olla muutakin kehityshäiriötä kuten kitalakihalkiota. Jos hampaat osuvat ikävästi toisiinsa tai suun pehmytkudoksiin, hampaita voidaan joutua poistamaan. Hampaissa voi olla kiilteen vajaakehitystä (syynä geneettiset syyt, tietyt lääkkeet kuten doksisykliini; tiineyden aikana olisikin hyvä välttää doksisykliiniä, jottei se imeydy pentuun), se altistaa ennenaikaisille poistoille. Joissain kiilteen kehityshäiriöissä on hammaseläinlääkärin mahdollista pinnoittaa hammas.
Kallon luut voivat kehittyä epänormaalisti. Kallo koostuu useista luista, jotka syntymän jälkeen luutuvat yhteen. Jos luut eivät pääse yhdistymään, päähän voi jäädä aukile, jolloin aivot eivät ole kokonaan kallon suojassa. Pieni aukile ei haittaa elämää, mutta isommissa aukileissa aivot ovat erittäin alttiita traumalle. Lisäksi aukileisiin liittyy monesti muitakin häiriöitä, kuten vesipäätä (hydrocephalus), jossa aivojen sisäiset nestekammiot ovat huomattavan suuret (usein häiriintyneestä aivojen sisäisen nesteen kierrosta), se voi aiheuttaa vakavimmillaan kuoleman itselläänkin tai siihen liittyvien oireiden takia (mm. ”koomaisuus”, voimakkaat epileptiset kohtaukset, huono yleiskunto), mutta lievimmillään kissa pärjää sen kanssa, mutta kissa voi olla ”tyhmän” tai ”yksinkertaisen” oloinen ja voi joutua saamaan epilepsialääkitystä. Vesipäässä on tyypillistä pullistunut kupolimainen otsa ja lyhyt kuono.
Burmalla on todettu geenivirhe (etenkin USA:ssa, mutta myös Euroopassa), joka aiheuttaa kallon ja kuonon luiden epämuotoisuutta. Jos pentu saa yhden virheellisen geenin, se aiheuttaa lyhytkuonoisuutta, mutta jos se saa kaksi virheellistä geeniä, se johtaa hyvin voimakkaisiin muutoksiin, joiden takia pentu täytyy lopettaa: mm. nenä, silmät tai korvat voivat puuttua tai olla hyvin vajavaiset, aivot ja aivokalvot tyräytyvät kallon läpi, kitalaki voi olla kahdentunut. Geenivirheeseen on olemassa geenitesti.
Emon tiineyden aikana sairastama kissarutto voi aiheuttaa pennulle pikkuaivojen alikehityksen (cerebellar hypoplasia). Se aiheuttaa kissalle liikkeiden hienosäätelyyn puutetta. Näiden kissojen isoaivot ja siten mentaalistatus ovat yleensä normaalit, mutta liikkeet ovat nykiviä/täriseviä ja ylikorostuneita. Usein tällainen kissa on iloinen ja elämänhaluinen eikä sillä ole mm. kipuja, vaikka sen liikkeet ovatkin kömpelöitä.
Aivoissa esiintyä monenlaisia kehityshäiriöitä, jopa isoaivojen puuttumista, tällaiset pennut ovat usein elinkelvottomia. Joskus selkäytimeen kehittyy laajentavia nestetaskuja (syringomyelia), jolloin ne puristuvat ympäröiviä luurakenteita vasten ja heikentävät myös aivo-selkäydinnesteen kiertoa. Chiari-syndroomassa aivot (etenkin pikkuaivot) ovat suhteessa liian suuret kallon kokon nähden ja puristuvat kallon takaosassa ja siitä selkäydinkanavaan. Ne aiheuttavat voimakasta kipua, pakko-oireista niskan raapimista, neurologisia oireita, hyppimishaluttomutta, ärtyneisyyttä. Syringomyelia ja chiari ovat kissoilla selkeästi harvinaisempia verrattuna koiriin. Kissoilla rotualttiutta on tavattu persialaisilla. Lieviä voidaan saada lääkkeellisesti hoidettua, mutta vakavimmat muodot joudutaan eläinsuojelullisista syistä lopettamaan. Kirurgiaa on joissain tapauksissa mahdollista yrittää.
Silmissä voi olla monenlaisia muutoksia. Joskus silmä/silmät voivat puuttua kokonaan. Toisinaan taas silmä on normaalia pienempi (microftalmia). Usein tällaiseen silmään liittyy muitakin rakenne-ongelmia (mm. silmäluomien kehityshäiriöitä, kyynelkanavien ongelmia, silmän sisäisten rakenteiden vaillinaisuuksia kuten verkkokalvon kehittymättömyyttä tai synnynnäistä kaihia) ja siihen voi liittyä krooninen tulehdusreaktio, joka voi vaatia silmän poistonkin, jos silmä häiritsee kissaan.
Silmän verkkokalvon puuttuminen/vajaakehitys/varhainen rappeutuminen aiheuttaa synnynnäistä sokeutta. Sitä on tieteellisesti kuvattu etenkin abessinialaisilla, persialaisilla ja bengaleilla. Erittäin harvinaisena kissoilla on todettu näköhermon puuttumista, jolloin kissa ei näe, koska näköaistimus ei mene aivoihin. Linssin ja värikalvon puuttuminen aiheuttavat näkökyvyn huomattavaa heikentymistä, kun eläin ei kykene tarkentamaan katsettaan eikä säätelemään silmään menevää valon määrää. Linssissä voi myös olla synnynnäistä kaihia, jota on kuvattu etenkin persialaisilla (etenkin naamiokuvioituksen omaavilla), bengalilla, birmalla, venäjänsinisellä ja brittiläisellä, joskaan geenivirhettä ei ole vielä löydetty tutkimuksissa. Se voi johtaa jo pikkupennun sokeutumiseen, mutta ei välttämättä aiheuta alkuvaiheissa vielä mm. kipua, mutta myöhemmin voi altistaa kaihin liitännäissairauksille. Synnynnäistä glaukoomaa (silmänpainetautia) tavataan, jos silmän sisäistä nesteenkiertoa ylläpitävät järjestelmät eivät ole kehittyneen normaaleiksi. Sitä on kuvattu perinnöllisenä ainakin siamilaisella. Jos silmäsairaudet aiheuttavat eläimelle merkittävää haittaa (mm. kipu), silmänpoisto on usein tarpeen.
Silmän pintaan voi kehittyä dermoidi eli ihokudos väärässä paikassa. varsinkin, jos siitä kasvaa karvaa, niin se häiritsee sen verran, että se on yleensä poistettava kirurgisesti
Kyynelkanavan aukon puuttumista tai kyynelkanavan synnynnäistä ahtautta tavataan välillä kroonisen kirkkaan vuodon aiheuttajana. Sikiöaikaisia pupilliaukon päällä olevia juosteita saattaa jäädä häviämättä syntymän jälkeen, jolloin niitä näkyy kissan silmässä pupillin päällä risteilemässä (persistent pupillary membranes), ne ovat kuitenkin yleensä harmittomia eivätkä vaadi hoitoa. Herpesvirus aiheuttaa herkästi silmään pysyviä kiinnikkeitä, jotka voivat estää vilkkuluomen ja silmäluomien normaalin liikkeen. Herpes voi myös pysyvästi vahingoittaa silmän kyynelrauhasia aiheuttaen kuivasilmäisyyden.
Silmäluomen normaalin reunan kolomainen puuttuminen aiheuttaa esimerkiksi kissan naaman karvojen hinkkaamisen sarveiskalvoon. Se voidaan kirurgisesti korjata. Maine coonien luomien sisäänkiertymiselle (entropion) altistavaa geenivirhettä ei ole vielä löydetty, vaikka sen otaksutaan olevan perinnöllistä. Entropionia tavataan myös muissa roduilla, mm. sfinx. Ylimääräisiä sarveiskalvoon kaartuvia silmäripsiä on kissoilla vain harvoin verrattuna koiriin.
Kissoilla voidaan nähdä synnynnäistä ja geneettistä kuuroutta sisäkorvien kehityshäiriön tai varhaisen rappeutuman vuoksi. Kokovalkoisilla sinisilmäisillä kissoilla tämä on huomattavasti yleisempää kuin muun värisillä. Valkoturkkisista sinisilmäisistä kissoista kuuroja on jopa 65-85 %, kun taas valkoturkkisista ei-sinisilmäisistä kissoista kuuroja on noin viidennes. Kuuroutta pystyy luotettavasti tutkimaan vain BAER-menetelmällä kun pentu on vähintään 6-viikkoinen. Siinä tutkitaan kuuloärsykkeen aiheuttamaa sähkötoimintaa pienten neulaelektrodien avulla kevyesti rauhoitetulle eläimelle. Tutkimus onnistuu Suomessa vain muutamalla klinikalla.
Synnynnäisessä ruokatorven laajentumassa (megaesofagus) ruokatorvi on laajentunut ja veltostunut, jolloin ruoka ei kulje normaalilla tavalla eteenpäin. Ruokatorven sulkijalihas voi myös olla vajaakehittynyt, jolloin mahalaukun hapan sisältö tulee helposti ylös ärsyttämään ruokatorvea haavoille. Megaesophaguksen syynä voi olla mm. itsessään ruokatorven rakenteellinen lihaskerroksen poikkeavuus tai sen liikkeitä säätelevän hermoston vajaavuus, mutta myös poikkeava verisuonikaari: persistoiva oikea aortan kaari, suoniyhteys, joka yleensä häviäisi sikiöaikana, mutta jäljelle jäävänä jääkin kuristamaan ruokatorvea. Megaesofagus oireilee klassisesti jatkuvana ruoan tai maidon pulautteluna (regurgitaatio), joka korostuu kiinteään ruokaan siirtymisen aikoihin. Pentu voi kasvaa hitaasti ja saada helposti hengitystieinfektioita tai aspiraatiopneumonian. Ruokatorveen jämähtävä ruoka voi aiheuttaa poikkeavan voimakasta hajua suusta pilaantuessaan.
Jos megaesofagus on hyvin voimakas, ennuste on huono ja eutanasia on usein armeliainta. Jos kyseessä on persistoiva oikea aortan kaari, voidaan kirurgialla saada palautettua ruokatorvi pinteestä. Jos kyseessä on vain lievä ruokatorven laajentuma, sitä pystytään hoitamaan kotikonsteinkin. Kissa ruokitaan pieninä aterioina useasti päivässä nestemäisellä/pehmeällä ruoalla ”pystyasennossa” siten että kissa syö pää selkeästi korkeammalla verrattuna takajalkoihin ja että kissa pidetään vielä 15-30 min ruokailun jälkeen yläasennossa esimerkiksi sylissä, jotta ruoka valuu mahalaukkuun paremmin. Joskus lievä tilanne menee ohi kissan kasvaessa ja aikuisena ei tarvitakaan enää pystyruokintaa. Persialaisilla ja siamilaisilla on korostuneempi alttius megaesofagukselle.
Mahalaukun kehityshäiriönä voi olla pylorus stenoosi eli mahalaukun ja ohutsuolen liittymiskohdan ahtautuminen, joka estää mahalaukun normaalin tyhjentymisen. Se oireilee ruoan oksentamisena muutama ruokailun jälkeen. Siihen voi liittyä hidastunut kasvu ja aspiraatiopneumonia.
Suolisto voi jäädä kehittymättä yhtenäiseksi putkeksi, se ilmenee jo varhain vatsaontelon pullistumisena, kun uloste ei pääse poistumaan normaalisti. Parhaiten tunnetaan peräaukon ja paksusuolen kehityshäiriöt. Peräaukko saattaa puuttua kokonaan tai sitten peräsuoli ja paksusuoli eivät yhdisty toisiinsa. Peräsuoli saattaa olla myös poikkeavan kaventunut. Joskus peräsuoli voi laskea vulvaan. Vakavimmat peräsuolimuutokset johtavat pennun lopetukseen. Ylikapeaa peräsuolta/peräaukkoa on mahdollista yrittää laajentaa pennun kasvettua tarpeeksi.
Kissalla voi myös olla synnynnäinen paksusuolen laajentuma eli megacolon. Se johtuu paksusuolen hermotuksen puutteellisesta kehityksestä, joten paksusuoli ei kykene supistelemaan normaalilla tavalla. Tällöin pentu tarvitsee elinikäistä lääkitystä ja hoitoa, jotta uloste kulkee normaalisti. Joskus voi tulla tarpeeseen paksusuolen poisto kirurgisesti. Varsinkin jos häiriöön liittyy muutakin kehityshäiriötä, saatetaan päätyä eutanasiaan.
Rintalastan kehityshäiriöt ovat myös melko yleisiä. Näitä ovat lattarinta (rintakehä litistynyt) ja pectus excavatum (rintalastan sisäänkääntymä). Ne hankaloittavat hengittämistä ja sydämen toimintaa ja altistamat keuhkokuumeelle. Vakavimmat muodot aiheuttavat menehtymisen tai lopetuksen. Lievempiä voidaan pystyä hoitamaan. Lattarinnassa pennulle voidaan tehdä ”tukikorsetti” eläinlääkärin ohjeistuksella esimerkiksi pehmustetusta pahviputkesta. Korsetin on tarkoitus tukea rintakehää niin, että se ei leviä sivusuuntaan. Pectus excavatum on mahdollista tietyissä tilanteissa kirurgisesti leikata, leikkausarvioinnissa CT-kuvaus antaa paljon tietoa. Burmalla lattarinta on rotualttiutena, pectus excavatumia on tavattu eniten maine cooneilla.
Palleatyrässä pallean läpi tyräytyy rintaontelon puolelle sisäelimiä, joskus jopa sydänpussiin saakka, tällöin pennulla voi olla pahojakin sydän-ja hengitysongelmia. Lievänä se ei välttämättä oireile mitenkään ja voi tulla aikuisiällä sattumalöydöksenä. Tyräytymä voidaan kirurgisesti korjata.
Keuhkot/keuhko saattavat olla alikehittyneet ja normaalia pienemmät. Joskus henkitorvi voi olla normaalia kapeampi kokonaisuudessaan tai se litistyy (trakeakollapsi). On myös tavattu harvinaisena perinnöllisenä keuhkojen emphyseemaa eli tilaa, jossa keuhkorakkuloiden väliset seinämät puuttuvat/tuhoutvat, jolloin keuhkoihin tulee ilmatäytteinen ontelo, jossa ei tapahtu juurikaan kaasujen vaihtoa ja on vaarassa repeytyä. Sen viereinen keuhkokudos voi litistyä kasaan. Synnynnäisissä keuhkosairauksissa on usein voimakkaat hengitystievaikeudet ja voivat johtaa lopetukseenkin. Osa voi vastata lääkityksiin tai kirurgiaan.
Synnynnäisiin sydänongelmiin kuuluvat mm. sydänläppien kehityshäiriöt, isoimpien valtimoiden ja laskimoiden stenoosit (ahtautumat), sydämen lokeroiden väliset aukot ja PDA (patent ductus arteriosus; sikiöaikainen verisuoniyhteys keuhkovaltimon ja aortan välissä ei sulkeudukaan normaalisti vaan häiritsee normaalia verenkiertoa). Joitain näistä voidaan yrittää korjata kirurgisesti, osaan voi auttaa lääkityshoito, mutta vakavimmat muodot johtavat nopeasti kuolemaan tai lopetukseen. Lievät muutokset kuten pienet väliseinäaukot eivät monesti häiritse kissan elämää vanhemmitenkaan pitkään aikaan. Sydänsairaus voi oireilla heikolla kasvulla, pyörtyilynä, kouristuskohtauksina, hengitysvaikeuksina, rasituksen sietokyvyn heikentymisenä, läähättämisenä tai sinertävinä limakalvoina.
Kateenkorvan synnynnäinen puuttuminen aiheuttaa kuolemaan johtavan immuunivajeen, koska pienellä pennulla kateenkorvassa tapahtuu immuunipuolustukseen tarvittavien imusolujen kehitys.
Maksassa esiintyy vajaakehityksenä etenkin maksan pienikokoisuutta ja maksan sisäisten ja maksaan liittyvien isojen verisuonten kehityshäiriötä. Maksan synnynnäistä monirakkulatautia ja fibroosia on myös kuvattu, joskaan ne eivät oireile useinkaan kovin pian.
Yleisintä on verisuonten kehityshäiriöistä ns. portosysteemiset shuntit eli verisuonihäiriö, jossa ruoansulatuskanavasta ja muualta tullut laskimoveri ei menekään maksan kautta. Tällöin maksa ei pääsekään puhdistamaan verta kuona-aineista eikä maksa myöskään pysty ottamaan ravintoaineita käsiteltäväksi. Maksasta tulee tämän seurauksena muutenkin alikehittynyt, samalla kun muu elimistö alkaa myös kärsiä kuona-aineiden kertymisestä ja ravintoaineiden puutteesta. Shunttisuonia on todettu etenkin brittiläisellä, persialaisella, ragdollilla, kotikissalla, siamilaisella ja birmalla. Shuntti oireilee mm. neurologisina oireina, kuolaamisella, vaisuudella, lisääntyneellä juomisella/ pissaamisella ja monelle kehittyy myös kuparinväriset silmät. Yleensä oireet alkavat aikaisintaan 6 viikkoisesta eteenpäin, yleensä myöhemmin. Tiettyjä shuntteja pystytään leikkaamaan, joskin kissoilla ennuste on huonompi kuin koirilla. Vakavammat sen sijaan eivät ole hoidettavissa kirurgisesti eivätkä vastaa lääkityksiin, vaan johtavat eutanasiaan varhain.
Munuaisissa esiintyy jonkin verran kehityshäiriöitä. Toinen munuainen saattaa olla huomattavan pienikokoinen eikä tällöin edes kovin toiminnallinen. Joissain tapauksissa toinen munuainen voi puuttua kokonaan, mutta kissa pärjää yhdelläkin munuaisella, joten yhden munuaisen puuttumista ei yleensä edes huomata pentuna, jos toinen munuainen toimii normaalisti. Pentu kuolee tai joudutaan lopettamaan jo pian syntymän jälkeen, jos molemmat munuaiset ovat vajaakehittyneet. Monirakkulainen munuaistauti (PKD) oireilee myös useimmiten vasta vuosia myöhemmin rakkuloiden kasvaessa, vaikka mikroskooppisen pieniä rakkuloita on tullut jo pienelle pennulle. PKD:llä on geneettistä taustaa ja sitä tavataan useilla roduilla, kuten persialainen, brittiläinen,exotic, ragdoll, maine coon, rexit, siperiankissa. Isompia ongelmia tulee varhain, jos toiminnalliseen munuaiseen ei ole liittyneenä virtsanjohdinta tai virtsanjohdin on vajaakehittynyt. Virtsanjohtimen laskeminen väärään paikkaan (ektooppinen ureter) voi näkyä virtsanvalutteluna ja pidätysongelmina ja toistuvina virtsatieinfektioina. Sitä voidaan kirurgisesti usein korjata tarvittaessa. Joskus virtsaputki voi laskea väärään paikkaan, kuten peräsuoleen, jolloin sitä ei enää pystytäkään usein korjaamaan riittävästi vaan eutanasia on yleensä aiheellinen.
Sikiöaikainen kanava urachus poistaa sikiön virtsarakosta virtsaa napanuoran kautta ulos. Normaalisti se sulkeutuu pian syntymän jälkeen ja jää vain sidekudosjuosteeksi. Jos se ei sulkeudukaan, virtsaa tulee navan kautta ulos. Se voidaan korjata kirurgisesti.
Penis voi jäädä muodostumatta tai peniksen esinahka saattaa puuttua, olla liian tiukka tai olla auki vääristä kohti. Tunnetaan myös tapaus kaksipeniksestä kissasta. Yleisimpiin kehityshäiriöihin kuuluu piilokiveksisyys eli että kivekset eivät laskeudukaan kivespusseihin vaan jäävät nivuskanavaan tai vatsaontelon sisälle. Piilokiveksisiä kissoja on noin 1-2 % uroskissoista. Naaraskissalla saattaa olla poikkeavia väliseiniä emättimen ja kohdun välissä, virtsaputken ja emättimen välissä saattaa olla poikkeavia aukkoja, kohtu voi puuttua kokonaan tai olla alikehittynyt/pienikokoinen tai toinen kohdunsarvi voi puuttua, yksi tai molemmat munasarjat saattavat puuttua. Joskus harvoin kissalle saattaa kehittyä molempien sukupuolien ulkoisia ja sisäisiä sukupuolirakenteita.
Kissan napatyrät ovat yleisiä. Osalla navassa on tyrä jo syntymässään. Geneettistä alttiutta voi esiintyä napatyrän kehittymisessä. Napanuoran kovakourainen vetäminen voi aiheuttaa napatyrän myös. Iso osa napatyristä on harmittomia ns. rasvatyriä, eli vatsaontelosta tulee vain pieni määrä rasvaa sulkeutumattoman vatsalihaksen läpi ihon alle. Monilla tilanne ei etene tästä ja osalla tyrä menee itsellään umpeen muutaman kuukauden iässä. Jos tyrä on tarpeeksi iso, niin onteloon tulee suolistoa ja silloin tilanne onkin vakavampi. Jos tyrä on pienehkö ja siinä on vain rasvaa, voidaan se tarvittaessa korjata samassa anestesiassa sterilisaation tai kastraation yhteydessä, mutta se ei ole aina tarpeen. Jos tyrä sen sijaan sisältää suolistoa tai se alkaa selkeästi kasvaa, on tyrä leikattava ennen kuin suolisto kuolioituu jäädessään puristuksiin. Pienelle pennullekin se voidaan tehdä heti kun se on tarpeeksi iso kestämään anestesian.
Vatsahalkio tarkoittaa, että pentu syntyy koko vatsanpeitteet (vatsakalvo, lihaskerros, ihonalaiskudos, iho) aukinaisena ja sisäelimet tunkevat ulos. Pentu saattaa olla kuollut jo syntyessään. Periaatteessa halkio on mahdollista korjata (vatsanpeitteet sulkemalla), mutta koska tilaan liittyy myös usein muitakin kehityshäiriöitä ja usein pentu on muutenkin heikkokuntoinen, yleensä päädytään eutanasiaan.
Nivustyrä ilmenee kasvavana pehmeänä pullotuksena nivusessa. Siihen voi rasvan lisäksi alkaa tyräytyä suolistoa ja virtsarakkoa. Jos elimet jäävät kovasti puristukseen, se aiheuttaa mm. kipua, oksentelua, virtsaamis- ja ulostamisongelmia. Nivustyrä on korjattava kirurgisesti.
Kissoilla kromosomiston poikkeavuuksista tunnetaan lähinnä sukupuolikromosomeissa. Tunnetuimpana esimerkkinä on kilpikonnakuvioinen uros. Yleensä kilpikonnakuvioiset kissat ovat naaraita, koska X-kromosomiin liittyy kissan turkin värin antava punaisen ja mustan väri. Jos naaraalla on toisessa X-kromosomissaan punaisen värin antava geeni ja toisessa mustan, niin kissasta tulee kilpikonnakuvioinen. Uroskissalla on normaalisti vain yksi X-kromosomi, joka määrittää siten kissan värin. Jos uroskissalle kuitenkin tulee kromosomipoikkeavuutena ylimääräinen X-kromosomi (XXY), se voi olla kilpikonnakuvioinen. Ylimääräinen X-kromosomi kuitenkin yleensä estää normaalien kivesten kehittymisen ja sukusolujen tuotannon. Yksittäisinä poikkeuksina on todettu kuitenkin lisääntymiskykyisiäkin urospuolisia kilpikonnakuvioisia kissoja.
Joskus naaraskissalla voi olla vain yksi X-kromosomi. Tällöin kissalla voi olla ulkoisesti normaalin näköinen vulva, mutta joskus voi olla laajentunut klitoris tai penistä ja kivespusseja muistuttavat rakenteet. Munasarja ja kohtu voivat olla kehittyneet. Siihen voi liittyä myös muuta elimistön vajaakehitystä kuten selkärangan käyristymistä ja pienikasvuisuutta.
Joskus harvoin voi tapahtua sukupuolikromosomien välillä myös tiettyjen geenipätkien vaihtumista toiseen kromosomiin, mikä voi aiheuttaa sukupuolielinten kehityshäiriötä.
Harvinaisissa tapauksissa (joskin todennäköisesti luultua yleisimmin!) kaksi hedelmöitynyttä munasolua /solurypästä yhdistyy varhaisessa vaiheessa muodostamaan yhden alkion (kimeeri). Tällöin osa pennun soluista ja kudoksista omaa hieman erilaisen perimän kuin toiset. Pennulla voi olla poikkeavia kuvioita/värejä turkissaan (esimerkiksi mustalla kissalla sinisiä laikkuja) ja lisäksi se voi näkyä sukupuolielimistössä. Jos kimeera on saanut alkunsa XY ja XX alkioista (eli kissan sukupuolikromosomista on XX/XY), niin kissalle kehittyy munasarjat, mutta sen kohtu voi puuttua, sillä voi olla alikehittynyt vulva ja penis ja toimimattomat pienet vatsaontelossa olevat kivekset. Mahdollisesti osa kilpikonnakuvioisista uroskissoista kehittyy juurikin kimeeri-ilmiön vaikutuksesta.
Kasvua säätelevät etenkin kasvuhormoni ja kilpirauhashormoni. Kasvuhormonin vajaaeritys aiheuttaa huomattavaa pienikokoisuutta. Kilpirauhashormonin vajaatoiminnassa hitaan kasvun lisäksi on yleistä mm. ”tyhmyys”, väsyneisyys, lyhyet raajat, lyhyt kallo, lyhyt kaula, pentukarvan jääminen, hampaiden vaihtumisen hidastuminen, ummetustaipumus, megacolon, pitkään hoitamattomana muitakin yleisongelmia. Kasvuhormonin vajaatoimintaa voidaan hoitaa ihmisille tarkoitetulla, joskin kalliilla, injektiolääkkeellä, mutta siihen riittää luonnollisen kasvun ajan annettu pitkä kuuri. Synnynnäistä kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan elinikäisellä lääkityksellä (levotyroksiini).
Geneettisissä kertymäsairauksissa elimistön soluihin kertyy poikkeavia määriä aineenvaihdunnan sivutuotteita (mm. erilaisia lipidejä, polysakkarideja, proteiineja), koska vaillinainen entsyymitoiminta estää niiden hajottamisen/poistamisen. Syynä ovat erilaiset geenivirheet. Riippuen kertymäsairaudesta, oirekuva vaihtelee laajasti: mm. erilaisia neurologisia oireita (mm. kohtauksia, tärinää, vapinaa, halvaantumista), hidastunutta kasvua ja kehitystä, epämuodostumia kasvoihin tai raajoihin, silmien sameutta, yleisoireita (ruokahaluttomuus, apaattisuus, heikkous). Useimmiten vakavimmat muodot johtavat pennun lopetukseen jo varhain, osa kehittyy vasta myöhemmällä iällä. Geenitestejä on olemassa useille roduille.
Jos pentu ei saa riittävästi kalsiumia kehittyvään luustoonsa, pennulle kehittyy ns. paper bone disease eli paperiluutauti. Kasvavat luut kehittyvät hyvin hauraiksi ja voivat vääntyä ja kasvaa virheellisiin asentoihin ja myös murtua aivan liian helposti. Kissanpentu voi olla haluton liikkumaan kivusta johtuen. Jos tila huomataan ja hoidetaan ajoissa kalsiumilla, voidaan kasvua saada normaalimmaksi, mutta pidemmälle edenneenä se jättää pysyviä muutoksia luustoon ja niveliin, se altistaa myös mm. ummetukselle ja ennenaikaiselle nivelrikolle ja spondyloosille. Teollisella hyvälaatuisella pentujen täysravinnolla olevalle tätä ei pitäisi kehittyä. Jos pennun ruokavalio kuitenkin koostuu täysin tai enimmäkseen kotiruoasta (mm. raakaruoka), niin riski sille kasvaa, jos ei ole otettu huomioon kalsiumia ja muita mineraaleja. Pelkkä puhdas liha eikä esim. maito sen ohessa riitä pennun kalsiumintarpeeseen, vaan siihen tarvitaan kalsiumia enemmän (tarvittaessa ravintolisän muodossa). Toki myös mm. A-vitamiini ja tauriini on otettava huomioon, monesti näillä esiintyy kalsiumin puutteen lisäksi muitakin vajauksia. Noin 500 grammaisen pennun, jonka aikuispaino on noin 4 kg, pitäisi saada kalsiumia karkeasti arvioituna vähintään 230 mg päivässä, 800-grammaisen vähintään 350 mg, kilon painoisen vähintään 400 mg, 1,2 kiloisen 430 mg ja 1,5 kiloisen 480 mg ja 2 kiloisen vähintään noin 535 mg.
Harvinaisena perinnöllisenä sairautena tavataan luutumishäiriötä, osteogenesis imperfecta. Luut ovat hyvin hauraita ja alttiita jatkuville murtumille ja voivat kasvaa epämuodostuneiksi. Nivelet voivat olla löysiä. Kuitenkaan lisäkalsiumin antaminen ei auta parantamaan tällaisten luiden kuntoa. Eutanasia on useimmiten armeliainta. Joskus voi olla myös perinnöllisenä osteopetroosia, jossa luukudos muodostuu ylitiiviiksi luuta muokkaavien solujen häiriötilasta johtuen. Luut voivat kuitenkin olla alttiita murtumille, koska luukudos ei ole normaalia muuten. Se voi hankaloittaa liikkumista. Sen on myös kuvattu harvinaisena ahtauttavan nenäkuorikoiden luut ja siten aiheuttaen hengitysvaikeuksia.
Joskus yksittäinen raaja jää jälkeen pituuskasvusta. Mm. trauma altistaa sille. Jos siihen ei liity muita kehityshäiriöitä, kissa yleensä pärjää, vaikka jokin jalka olisikin hieman lyhyt. Toisinaan mm. reisiluu, olkaluu tai värttinäluu voivat puuttua kokonaan. Jos tällainen jalka on muutenkin heikko ja haittaa liikkumista, voi tynkä jalka olla parempi poistaa.
Lonkkien kehityshäiriöt (lonkkadysplasia) ja polvilumpioluksaatio ovat kohtuullisen yleisiä, joskaan eivät yleensä oireile pienellä pennulla. Lonkkadysplasiassa lonkkamalja ja reisiluun pää eivät ole kunnolla yhdessä vaan liian löysästi. Löysyys altistaa myöhemmin ennenaikaiselle nivelrikolle, hyppimishaluttomuudelle ja kipuilulle. Joskus kirurgia voi hyödyttää, jos tilanne huomataan ajoissa. Kun polvilumpio luiskahtaa pois urastaan jalan sivulle, jalka voi jäädä ”lukkoon” ja estää jalan sujuvan toiminnan ja altistaa myöhemmin nivelrikolle ja ristisiderepeämille. Se pitää tarvittaessa korjata kirurgisesti. Välillä omistaja mainitsee ohimennen, että kissa on ollut pienestä asti haluton hyppäämään korkealla ja taustalta monesti paljastuukin polvilumpioluksaatio.
Selkänikamia on joskus poikkeava määrä ja viimeinen lannenikama ja ristiluu voivat kehittyä poikkeavasti (ns. välimuotoiset nikamat) ja voivat yhdistyä toispuoleisesti lantioluihin väärästä kohdasta, se voi aiheuttaa etenkin myöhemmällä iällä liikkumisongelmia, ummetusta, virtsaamisongelmia ja kipua. Joskus selkänikamat ovat luutuneet toisiinsa jo syntyessään, se voi aiheuttaa jäykkyyttä ja kipuilua, ei tosin monesti oireile heti pennulla.
Scottish foldien geenivirheen aikaansaama niveliä voimakkaasti ja kivuliaasti rappeuttava osteokondrodysplasia alkaa näkyä röntgenkuvissa jo noin 7-viikkoisesta alkaen, joskin oireilu huomataan vasta hieman myöhemmällä iällä, mutta jo neljän kuukauden ikäisellä voi olla kipulääkitykselle tarve. Tilaan voi liittyä myös kyttyräselkäisyyttä ja muita luusto-ongelmia.
Spina bifidassa selkärangan kehityshäiriön takia selkäydin on vailla luista suojaa ja on siten altis vaurioille ja voi oireilla neurologisesti ja kipuoirein. Sitä ei välttämättä huomata, jos kehityshäiriön päällä on iho ja lihaksia. Manx-rotuiset ovat erityisen alttiita tälle.
Kissalla monivarpaisuutta eli polydaktyliaa tavataan melko usein. Sitä aiheuttaa etenkin dominoiva geenivirhe, mutta siihen voi liittyä myös muita geneettisiä tekijöitä. Sisäsiittoisissa populaatioissa ilmiön riski kasvaa. Maine cooneilla on myös korostuneempi alttius tälle. Usein monivarpaisuus on kosmeettinen haitta eikä haittaa kissan liikkumista. Jos varvas kasvaa kipeästi väärään paikkaan, voidaan sellainen varvas joutua poistamaan. Kynsi voi jäädä normaalia helpommin kiinni esim. mattoihin, joten kynsiä ei ole hyvä päästää kovin pitkiksi.
Häntämutka on sangen yleinen. Häntämutkassa nikamat kasvavat vinoon ja nikamat saattavat olla normaalia pienikokoisempia mutkan kohdalta. Pieni hännän kärjen lähellä mutka on yleensä harmiton. Jos kissalla sen sijaan on useita häntämutkia tai iso mutka, kissalla saattaa olla myös selkärangassa kehityshäiriöitä, joten kissaa on tarkkailtava mm. kivun varalta. Häntämutka on keskimääräistä yleisempi siamilaisilla ja burmalla. Geneettisillä seikoilla on vaikutusta häntämutkan kehittymiseen. Joskus häntämutka kehittyy trauman seurauksena.
Kampurajalassa yksi tai molemmat etu- tai takajalat kääntyvät poikkeavaan jäykkään asentoon. Sille altistaa ahdas asento kohdussa, varsinkin jos pentuja on monta, useinkaan ongelma ei siis ole geneettinen. Kampurajalkaisen pennun raajan jänteet ovat ylisupistuneessa tilassa. Monesti tila saadaan korjattua jumppaamalla ja tarvittaessa siteellä/lastalla. Kampurajalkaa kannattaa yrittää hoitaa heti kun se havaitaan, jossa se saadaan todennäköisimmin toimivaksi. Pennun nopea kasvu auttaa muovaamaan jänteitä normaaliimpaan suuntaan.
Siteiden/lastan suunnittelussa kannattaa olla yhteydessä eläinlääkäriin. Takajalat oikenevat useimmiten pelkällä jumppaamisella helpommin kuin etujalat, joihin voidaan tarvita sidettä/lastaa. Sidettä/lastaa ei kuitenkaan yleensä kannata käyttää ihan vastasyntyneelle, vaan vasta kun pennun pitäisi päästä kävelemään muutaman viikon ikäisenä. Jumppaamista kannattaa tehdä 3-10 kertaa päivässä, yleensä parempi mitä useammin harjoitteita tehdään. Jumppaamisessa jalkaa kannattaa ensin lämmittää lämpöhauteella (esim. lämmitetty kauratyyny, lämmintä vettä sisältävä kertakäyttöhanska), koska se auttaa jänteitä venymään paremmin. Lämmityksen jälkeen vielä hiero muuttunutta jalkaa ja sen viereisiä osia hetki ennen jumppaamista.
Kotijumpassa pidä raajaa toisella kädellä paikoillaan ongelmakohdan yläpuolelta (esimerkiksi jos rannetta pitää jumpata, niin ranteen yläpuolelta ja jos kinnertä, niin polven alapuolelta) ja sitten venytä jalkaa mutkan kohdalta niin suoraksi kuin pystyt, tarvittaessa kevyesti kiertäen, ja pidä jalka venytettynä joidenkin sekuntien ajan. Vapauta jalka venytyksestä ja toista venytys. Jatka venyttämistä ja vapauttamista vuoron perään noin 5 minuutin ajan. Pentu todennäköisesti vastustelee vetämistä, mutta älä anna sen häiritä. Jalkaa voi myös muuten taivutella ja stimuloida useita kertoja päivässä lihaskunnon vahvistamiseksi.
Jumppaamisella pitäisi nähdä muutamassa päivässä jo hieman parantumista. Jumppaamista ja tarvittaessa lastaa pidetään niin pitkään, että jalka saadaan haluttuun asentoon, eli tarvittaessa monta viikkoa. Jos jalan kuntoutusta ei aloiteta mahdollisimman nopeasti ja jalka on jäykistynyt jo muutenkin, ei jumppaaminen useinkaan enää auta. Tällöin jalka voidaan joutua kirurgisesti operoimaan, mikä voi tarkoittaa amputaatiotakin.
Sammakkopentu tarkoittaa, että pennun takajalat leviävät kokonaan sivuille eikä pentu saa niitä alleen normaalilla tavalla. Sille voi altistaa geneettiset seikat, mutta myös emon puutteellinen ruokavalio. Ilmiö huomataan usein parhaiten pennun ollessa vähintään 3-viikkoinen eli kun pennun olisi tarkoitus alkaa käyttämään takajalkojaan. Jos tila jätetään hoitamatta ja tila on vakava, ei pennusta tule kunnolla kävelevää. Liikkumattomuus voi altistaa myös lattarinnalle. Sammakkopennun tilaa voidaan kotikonsteilla yrittää korjata, ohessa muutamia vinkkejä.
Takajalkojen tukiteippaukset niin että jalat saadaan kehon alle, kuitenkin mahdollisimman luonnollisen asennon mahdollistaen. Jalkoja ei saa teipata tiukasti yhteen vaan niin, että saadaan estettyä jalkojen leviäminen ja samalla kuitenkin mahdollistetaan jalkojen liikeradat ja saadaan täten hitaasti tassuja normaaliin asentoon. Teippauksia ei saa laittaa niin kireälle, että jalkoihin tulee hiertymiä, turpoamista tai verenkierron estymistä. Teippinä hyvä esim. Leukoplast. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa teippaukseen ja eläinlääkärin kanssa pohtia oikeaa tapaa yksilöllisesti.
Lisäksi jumppaukset ovat olennainen osa sammakkopennun kuntoutusta. Harjoitteita kannattaisi tehdä 5-10 min ajan kerrallaan (erilaisia harjoitteita samassa sessiossa) ja noin viisi kertaa päivässä.
*Pidä pentua selällään ja ”polkupyöräile” eli liikuta takajalkoja pyörivillä liikkeillä pitäen kiinni tassuista niin, että liikkeeseen osallistuu koko jalka lonkkaa myöten
*Venytä koko jalka suoraksi ja sitten nivel niveleltä (lonkka, polvi, kinner, tassu) koukista jalka vatsan alle
*Käännä takajalat pennun kehon alle kun pentu on keskittynyt syömään, jotta jalka saa vahvistusta painorasituksesta
*Pitele pentua toisella kädellä hieman ylhäällä maasta ja toisella kädellä liikuta toista jalkaa matkien jalan normaalia liikettä, eli liikuta pennun tassua niin, että tassu osuu maahan painoa ottaen. Jos apukädet ovat käytettävissä, ne voivat pidellä pentua samalla kun toinen ihminen tekee molemmilla jaloille liikkeitä
*Pentua kannattaa houkutella ja rohkaista liikkumaan leluilla ja ruoalla
*Hiero lihaksia harjoitteiden yhteydessä
Lisäksi on varmistettava pitävä lattianpinta (voidaan käyttää esim. pehmeää liukuestemattoa), jotta kissanpentu saa tukevat otteet liikkeillensä. Usein hoidon kesto on noin 1-4 viikkoa.
Hyvin harvinaisia vakavia kissoilla kehityshäiriöitä ovat myös mm. anasarca (kauttaaltaan nesteestä turvonnutta pentu), kaksipäisyys, kyklooppisuus (yksi jättisilmä, samalla usein muitakin pahoja ongelmia). Jos nämä sattuvat syntymään elossa, ne kuolevat nopeasti. Ja koska elimistö on niin monimutkainen, niin vielä paljon lukemattomia muitakin häiriöitä esiintyy.
